Elokuun myötä päivät lyhenivät ja yöt pimenivät. Kuun alkupuolella saapui kuin pimeyttä julistamaan vuosittainen näytelmä Perseidien meteoriparven muodossa. Ensimmäisen havaintoyön tunnelmaa latisti sade ja pilvisyys. Toisena yönä olosuhteet olivat suotuisammat.

Päätin lähteä kuvaamaan yhden maissa. Silloin yö oli pimeimmillään. Heti ulos mentyäni tunsin viileyden ihollani. Tunnelma tuoksuineen oli syksyinen. Katselin taivaalle, jossa linnunradan ääriviivat erottuivat paljaalla silmällä. Kävelin hiljakseen kohti laituria ja kokemuksen hienous valtasi minut. Ihmisyyden äänet loistivat poissaolollaan, kuulin vain minua ympäröivän luonnon lintuineen. Näin syrjäsilmällä meteorin välähdyksen ja kuvaaminen sai alkaa.

Kesän taittuminen loppuunsa näkyi myös iltojen väreissä. Lisääntyneen kosteudun takia illat loistivat yhä punaisempina. Auringon laskeuduttua horisontin taakse sähkönsininen taivas pilkotti värikkäiden pilvien välistä. Auringonlaskujen monipuolinen kauneus yllätti kerta toisensa jälkeen.

Erään erityisen auringonlaskun inspiroimana päätin kuvata itseni seisomassa kiven päällä. Kivi oli meressä vyötäröön asti yltävän vesimassan takana. Nostin takin helmaa ylöspäin ja kahlasin kivelle. Kiven liukkaus ja ympärillä pyörineet itikat hankaloittivat poseeraamista. Lopulta kuitenkin onnistuin pysymään hetken suorassa,tosin hermostuneesti kättä nyrkkiin puristaen ja housut läpimärkinä.

Kesäisän lämpimiäkin päiviä riitti. Muutamana niistä lämpötila nousi hellelukemiin ja ylikin. Elokuu oli kuitenkin heinäkuuta selkeästi viileämpi, tuuli purevampaa ja yöt kylmempiä.

Syksyä kohden lisääntyvä ilmankosteus näkyi usein myös kevyenä usvana ja pilvien monipuolistumisena. Olosuhteet olivat paikoitellen otollisia rajuilmoille. Saarta piiskaavat sadekuurot ja kaukana jyrisevä ukkonen öisine elosalamineen tulivat tutuiksi.

Päiviä kestänyt, lähes jatkuva piipitys paljastui nuolihaukkojen viestinnäksi. Ne kaartelivat saarta, välillä hitaasti liitäen ja välillä nopeita syöksyjä tehden.